Olen kahdeksantoistavuotias ja minun on pakko kirjoittaa

että voisin tarttua niihin sanoihin, jotka tavallaan

ovat heijastus minusta 

että voisin kuvitella saaneeni otteen itsestäni.

 

On pakko kirjoittaa. Paperille.

Sanat katoaa niin helposti päästä, tupakansavu ikkunasta yötaivaalle

 

Pelkään ja kaipaan katoamista

kuin kirjojen loppusanoja ja Särkänniemen Tornadoa

kuin painonvartija kahvihuoneen kermakakkua

 

Pelkään, kuinka kipeästi toisinaan haluaisinkaan olla se

savu, taivaalla hetkessä tummansiniseksi muuttuva purppura

koko kakun syönyt painonvartija

painoton

              vartiaton

 

Kuinka haluisinkaan karata vironlaivaan ja olla yksi niistä ohi kulkevista katseista

joiden nimeä, tai ikää ei ole olemassa

määrittelemätön, nimetön, väritön ja tuhat väriä yhtä aikaa

 

Niin kuolettavan pelottavaa on määritellä; värejä, tunteita(rakkautta!!), itseäni

lukita sana sille, joka pian on muuttunut toiseksi.

Entä, jos en ikinä löydäkään

                                   sanaa kielen päällä

                                             itseäni

       yötaivaan väriä toukokuussa ennen kahtatoista

?